Feminismi eli naisliike tai naisasialiike on naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä liike.[1] Ihminen voi olla feministi sukupuolestaan riippumatta.
Feminismi on valistusajan Euroopassa syntynyt aate, joka pyrkii parantamaan naisten asemaa. Feminismin päämääränä on poistaa sukupuolten välinen eriarvoisuus. Aatteen syntyaikoina feministiset ajattelijat vaativat naisille poliittisia oikeuksia ja itsenäistä asemaa. Feminismi poliittisena liikkeenä syntyi 1800-luvulla.
Feminismi on aikojen kuluessa muuttunut ja vastannut uusiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin.
Feministisen ajattelun voi katsoa syntyneen valistusajalla, joskin jo 1500-luvulla käytiin keskustelua naisten ja miesten kyvyistä. Ensimmäinen kiistatta feministinen teos on Mary Wollstonecraftin vuonna 1792 julkaistu A Vindication of the Rights of Woman (Naisten oikeuksien puolustus). Liberaali valistusfilosofi Jeremy Bentham oli vaatinut naisille täyttä tasa-arvoa jo mm. teoksessaan Introduction to Principles of Morals and Legislation (1780).
Katso myös: suffragetti
1800-luvulla kehittyi Euroopassa ja Yhdysvalloissa laaja järjestäytynyt feministinen liike, feminismin ensimmäinen aalto, jonka tarkoituksena oli ajaa naisten täysiä kansalais- ja poliittisia oikeuksia. Feminismin ensimmäinen aalto edusti liberaalifeminististä ajattelua. Poliitisten oikeuksia lisäksi feministit ajoivat sitä, että myös nainen voisi opiskella yliopistoissa ilman, että naisten olisi anottava ”vapautusta sukupuolesta”, ja näin päästä valtiollisiin virkoihin, jotka olivat olleet aiemmin vain miehille tarkoitettuja. Kuuluisia naisten oikeuksien puolustajia olivat muun muassa Benthamin kummipoika John Stuart Mill ja Virginia Woolf. Liike oli aluksi porvarisnaisten liike, mutta työväenliikkeen syntymisen jälkeen myös työläisnaiset alkoivat järjestäytyä. Suomeen naisasialiike syntyi 1800-luvun lopulla, kun 1884 perustettiin Suomen Naisyhdistys ja vuonna 1892 edelleen toimiva Unioni Naisasialiitto Suomessa ry.
Naisasialiike pyrki parantamaan naisten asemaa ja vaati naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Vasta uuden avioliittoliittolain myötä 1920-luvulla naisten tasa-arvoisuus lain edessä toteutui kaikilta osin. Naisasialiikkeen merkitys näkyi muun muassa naisten tulemisessa mukaan julkiseen elämään. Naiset hankkivat koulutusta ja työtä ja heidän asemansa koheni yhteiskunnassa. Näin suomalaiseen yhteiskuntaan syntyi naissivistyneistö. Asetehtaassa työskenteleviä naisia Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.
Naisasialiikkeen taistelu huipentui vaatimukseen äänioikeudesta. Ensimmäisenä naiset saavuttivat äänioikeuden Uudessa Seelannissa 1893, joskin naisilla oli ollut äänioikeus aikaisemmin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Uudessa Seelannissa heillä ei kuitenkaan ollut oikeutta asettua ehdolle. Suomessa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui 1906, ja ensimmäiseen vuoden 1907 eduskuntaan valittiin 19 naisedustajaa. Kaikki säädyt ja useimmat puolueet taipuivat uudistuksen taakse.
Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä vuosina ja sen jälkeen naiset saivat äänioikeuden monissa Euroopan maissa. Tämä liittyi toisaalta siihen, että naisille haluttiin antaa tunnustus heidän panoksestaan kansakuntansa hyväksi sodan jälkeen, sekä toisaalta sodassa usein käytettyyn retoriikkaan, jolla pyrittiin oikeuttamaan sotatoimet. Esimerkiksi Woodrow Wilson korosti puheissaan yksilöiden itsemääräämisen tärkeyttä yhteiskunnalle, jolloin äänioikeuden kielto naisilta olisi ollut hankala perustella. Viimeisenä Euroopassa naiset saivat äänioikeuden Sveitsissä 1970-luvulla.
Kansalaisoikeuksien ja äänioikeuden saavuttamisen jälkeistä aikaa pidetään feministisen liikkeen hiljaisena kautena, vaikkakin naisten osallistuminen muissa liikkeissä lisääntyi. Uudelleen feministinen liike palasi voimaansa 1960-luvulla Yhdysvalloissa, josta se levisi Eurooppaan. Toisen aallon feminismi nosti esiin muun muassa naisten huonon aseman työpaikoilla ja yksityisen piirissä (esimerkiksi kotitöiden epätasa-arvoiseen jakautumiseen). Toisen aallon feminismin kuuluisin tunnuslause on ”henkilökohtainen on poliittista”. Liberaalifeministisen ajattelun rinnalle nousi radikaalifeminismi, joka pyrki nostamaan naisten kokemukset sekä naisten toiminnan arvoon. Jyrkimmillään liikkeen on katsottu sortuneen miesvihamielisyyteen, mutta liikkeen ansiosta sellaiset asiat kuin raiskaukset ja seksuaalinen häirintä tulivat näkyviksi. Toisen aallon feministinen liike myös vaikutti naisroolin muutokseen vastustamalla konservatiivista naiskäsitystä.
Suomessa perustettiin 1960-luvulla Yhdistys 9, joka keskittyi sekä miesten että naisten sukupuolirooleihin eikä ollut varsinaisesti radikaalifeminismin innoittama. Yhdistys oli enimmäkseen akateeminen liike ja sen jäsenistössä oli sekä miehiä että naisia. Varsinainen toisen aallon feminismi rantautui Suomeen vasta verrattain myöhään, 1970-luvulla. Vuonna 1973 perustettu Puna-akat/Rödkärringarna sulautui 1974 järjestöön nimeltä Marxist-Feministerna. Kattojärjestö Feministit-Feministerna perustettiin 1976.
1980-luvulta eteenpäin vaikuttaneesta feministisestä ajattelusta on usein puhuttu kolmannen aallon feminisminä. Kyse ei kuitenkaan ole yhtenäisestä liikkeestä vaan joukosta erilaisia ajattelutapoja ja liikkeitä. Feministinen liike myös laitostui ja akateemistui viimeistään 1990-luvulle tultaessa. Naistutkimuksena tunnettu yliopistollinen oppiaine ja tutkimusala sai alkunsa ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa.
Jos ensimmäisen aallon feminismi korosti miesten ja naisten samankaltaisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia, toisen aallon feminismi korosti eroja miesten ja naisten välillä, niin kolmannen aallon feminismin myötä nousivat esiin erot naisten välillä ja naisissa. Myös miestä sukupuolena ja miehisyyttä feminismi on tutkinut. Feministisestä miestutkimuksesta käytetään nimeä kriittinen miestutkimus. Samoin kolmannen aallon feminismillä on ollut läheiset suhteet homo-, lesbo- ja queer -tutkimukseen sekä postkolonialistiseen tutkimukseen. Kolmannen aallon feminismin yksi keskeisimmistä – mutta myös kiistellyimmistä – teoreettisista käsitteistä on sex/gender (biologinen ja sosiaalinen sukupuoli) -jaottelu.
Feminismi käsittää suuren joukon erilaisia ajattelutapoja niin, että usein onkin tapana puhua feminismin sijaan feminismeistä. Feminismien historiasta voidaan erottaa tiettyjä pääsuuntauksia.
Feminismi on perinteisesti keskittynyt naisten aseman parantamiseen ja naisiin kohdistuvaa syrjintää vastaan; naisille on vaadittu ihmisoikeuksia siinä missä miehilläkin sellaiset ovat olleet. Nykyään feminismi tai feminismit peräänkuuluttavat tasa-arvoa. Kriittinen miestutkimus on tuonut esille miesten ongelmia ja moninaisen mieskuvan.
Radikaalifeministit toivat esiin väkivallan lähisuhteissa. Silloin kyse oli lähinnä naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Lähisuhdeväkivalta ei kuitenkaan ole sidottu sukupuoleen eikä seksuaaliseen suuntaukseen.
Rutgersin yliopistossa New Jerseyssa tehdyn tutkimuksen mukaan feministimiehen parisuhde on muita heterosuhteita terveellisempi, vakaampi ja romanttisempi. Erityisesti tutkimuksen vanhemmat naiset ja miehet, joiden puoliso luokitteli itsensä feministiksi, nauttivat seksistä muunlaisia heteropariskuntia enemmän. Niissä suhteissa, joissa sekä mies että nainen tunnustautuivat feministeiksi, molemmat osapuolet kokivat myös olevansa tasa-arvoisia.[2]
1. ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5. 2. ↑ Jeanna Bryner: Feminists have more fun (html) LiveScience. 17.10.2007. Viitattu 13.5.2008. englanti
